Elämme aikaa, jona luovuus, uudet ajatukset ja ongelmien ratkaiseminen yhdessä ovat kykyinä tärkeämpiä kuin ehkä milloinkaan aiemmin. Meillä on haasteenamme ainakin tuleva talouden syöksykierre, ilmastonmuutos ja huononeva huoltosuhde. Tulevaisuus vaatii meiltä kykyä ratkaista ongelmia yhdessä. Käyttökelpoisia ideoita on aivan liian vähän, jotta meillä olisi varaa tuhlata niitä siten kuin nyt teemme.

Oletko huomannut, että jos kuka tahansa esittää uuden ajatuksen, työpaikalla, valtakunnanpolitiikassa, kunnallispolitiikassa, yhteisten tai yksityisten asioiden hoidossa, riennät vastustamaan sitä niin nopeasti, että on aivan selvää että, et ole edes ehtinyt ymmärtää mitä esitettiiin. Jos jatkat käyttäytymistä näin, sinulle ei jää monta ystävää. Jäät leikkimään kaltaistesi kanssa, toisianne sättien ja mollaten. Kun seuraavan kerran olet aikeissa sanoa ”ei” johonkin mitä et aivan ymmärtänyt, mieti onko se aivan välttämätöntä. Huomaat, että on ehkä sittenkin hedelmällisempää kehittää esitettyä ajatusta eteenpäin kuin tyrmätä se.

Kielteisyytesi on lamaannuttanut toimintakykysi. Toimit usein kuin vitsin valtion virkamies, joka ei tee mitään ettei tekisi virheitä. Samaan aikaan ystäväsi tekevät kaikkea kivaa mitä mieleen juolahtaa. Suurin osa heidän tekemisistään epäonnistuu, mutta se hitunen, se pieni muren, minkä he, usein vahingossa, tekevät oikein, auttaa heitä ymmärtämään ja tekemään asioita paremmin, tehokkaammin, halvemmalla ja – ennen kaikkea- mukavammin, yhdessä yhteiseen päämäärän pyrkien.

Sillä aikaa kun muut menevät ja tekevät elämästään siedettävämpää yhdessä ideoiden, yrittämällä, erehtymällä ja investoimalla tulevaisuuteen, sinä luulet, että pääsemme ”huipulle” vain asettamalla tavoitteeksi päästä ”huipulle”. Sitten kun emme pääse sinne, sanot, että pitää tehdä ”tehokkaammin” ja ”paremmin”, vaikka usein itse ensimmäisenä poistat tukesi ja riennät tyrmäämään ehdotukset tehdä asioita toisin kuin tähän asti.

Minusta tämä ei ole hedelmällinen tapa toimia. Saadakseen tuottoa, pitää tehdä sijoituksia sekä olla valmis kokeilemaan uusia toimintatapoja siitä huolimatta, että suurin osa kokeiluista menee sekä syteen että saveen. Vähän kuin Koskelan Jussi kaivaisi saituuttaan ja turvallisuuden tunteen vuoksi ojaa lusikalla, koska on aina kaivanut ojaa lusikalla, vaikka Kivivuoreen on ostettu lapiot ja Kiviojan Vikille tilattu kaivinkone.

Sanot pyrkiväsi eteenpäin ja huipulle, mutta kukaan ei oikeastaan tiedä minne pyrit. Mitä askeleita ja mihin suuntaan olet ottamassa? Kysy vaikka kansalaisiltasi: Mikä on tavoitteesi ja merkittävin kehitystoimi tai toimintatavan parannus tavoitteeseen pääsemiseksi seuraavalla tai edes sitä seuraavalla hallituskaudella, ensi viikolla, huomenna, valtakunnallisesti, työpaikallasi, yksityiselämässäsi?

Voimme etsiä näihin vastausta yhdessä, jos vain haluat keskustella, kuunnella ja yrittää tehdä kansani yhteistyötä. Lupaan tehdä samoin, niin hyvin kuin osaan.

No käy se näinkin, niin kauan kun olen töissä. Köyhemmät odottavat pääsyä julkisen ajanvaraukseen, tuut, tuut, tuut. Ne joilla on, saavat ajan, hoidon ja laskun just silloin kuin haluavat. Muistammehan, me hyväosaiset, tämänkin epäkohdan olemassaolon polttopullon sälähtäessä olohuoneen ikkunan läpi.

Laskin nopeasti päässä, että lupausten olennaisimpien osien toteuttaminen olisi maksanut noin 200 miljoonaa euroa vuodessa, tarkoittaen silloisessa taloudellisessa tilanteessa noin 2%-yksikön korotusta kunnallisveroprosenttiin. Sanoin olevani keskustelijoiden kanssa samaa mieltä palveluiden parantamistarpeesta, mutta kysyin myös että ymmärtävätkö he, että lisäkulut pitää myös rahoittaa, ja kerroin arvioni.

Minua katsottiin vinoon ja asiaa kauhisteltiin. Jopa yleisö osoitti mutisi paheksuvasti. Ei siksi, että laskelmani olisi olut väärä, vaan siksi, että esitin sen. Kukaan paikalla olleista ei ollut valmis tuossa keskustelussa korottamaan veroja palveluiden rahoittamiseksi, eikä yleisökään moisesta ilmeisesti halunnut kuulla. Tätäkö tämä politiikka on? Laskutaidottomien paskanpuhumista hyväuskoisille?

Hyvä ystäväni kysyi minulta tänä keväänä, eduskuntavaalien alla, miksi minä ja Vihreät emme tee politiikkaa jota kansa voisi kannattaa. Kannatus nousisi, you know. Selitin hädissäni jotain ympäripyöreää kun en keksinyt mitään mikä olisi saannut oman ja Vihreän politiikan näyttämään kysyjän silmissä haluttavalta. En vastannut kunnolla, yritin vain välttää hädissäni erimielisyyttä ystäväni kanssa, jotta edes hän, ystäväni, voisi äänestää minua. Minusta on tulossa selkärangaton, mutta sitten kun on tarpeeksi paksu nahka, ei tarvitse selkärankaa.

Vastaan nyt uudelleen näin: Politiikan tarkoitus ei ole miellyttää kansaa. Politiikan tarkoitus on ratkaista ne ongelmat, joita julkiseen hallintoon, julkiseen taloudenpitoon, julkisten palveluiden järjestämiseen ja maamme suhteisiin muihin maihin liittyy. Politiikan ei pitäisi olla mielistelyä tai pienen etujoukon nurkkakuntaista edunvalvontaa muiden kustannuksella.

Helppoja ja miellyttäviä ratkaisuja todellisiin ongelmiin tuskin koskaan on. Ne on jo käytetty. Käytettävää ratkaisujoukkoa rajoittavat mm. ympäristö ja talous. Jos näitä ei oteta huomioon, aiheutetaan enemmän vahinkoa, kuin ratkaistaan ongelmia.

Vaaleissa kansa ilmoittaa mitä se haluaa. Muistan Andy McCoyn sanoneen kerran TV-haastattelussa: ”Sun täytyy funtsii mitä sä haluut, sillä jonain päivänä sä voit saada sen.” Funtsia tarkoittaa ajatella.

Jotta demokratia toimisi, kansan täytyy olla hereillä. Jos näin ei ole, äärilaidat menestyvät, hallinto menee kuralle ja kriisiin. Lopulta demokraattinen järjestelmä luhistuu ja sortuu anarkiaan. Anarkiasta alkaa hidas ja kivulloinen kehitys kohti demokratiaa. Siksi demokratiaa kannattaa vaalia, vikoineenkin. Tämä ei ole minun, vaan Platonin teoria. Yli 2300 vuotta vanha. Ja jos kansa ei keskimäärin erota miljoonaa miljardista tai ongelmaa lillukanvarresta, kansalla ja sen demokratialla on ongelma. Paha ongelma.

Se, että nostetaan ongelmaksi lillukanvarsi, ja esitetään maailman olennaisesti paranevan tämän näennäisongelman näennäisellä ratkaisemisella, on vain äänestäjän kusettamista. Se on kuulkaa ihan yks hailee tehdäänkö täällä postmodernia taidetta vai ei, tai mikä on naapurin ihonväri. Johtuuko keltainen naama syntyperästä vai maksasairaudesta. Ammutaan vaikka kaikki taiteilijat, homot ja neekerit huomenaamuna ojaan ja lauletaan suvivirsi ja finlandia päälle. Upeeta joo, mutta mikä ongelma ratkesi? Arska, Pera, Lissu ja Leila ovat perse auki ja suhteellisesti yhtä köyhiä kuin ennenkin. Eikö työtä syntynytkään? Pitäisikö yrittää sittenkin jotain muuta?

Luuleeko joku, että on jotenkin mahdollista eristäytyä jä menestyä samanaikaisesti? Luuleeko, että ketään kiinnostaa pienen sulkeutuneen pohjoiseurooppalaisen maan mielipide, jos se on valtioiden enemmistön linjan vastainen eikä kompromissihaluja ole. Miettikkää Albaniaa. Onko kiinnostava yhteistyökumppani? Ei niin. Ja ilmastonmuutos. Luuleeko joku oikeasti että se on Vihreiden keksintö? Iltalehdessäkö niin sanottiin?

Historianopettajani opetti: Lukekaa puolueen ohjelmia, jos haluatte tietää mihin puolueet pyrkivät. Miettikää mitkä ongelmat ohjelmien keinoilla ratkeavat. Miettikää ovatko esitetyt ongelmat merkittäviä ja ratkaisut kestäviä. Tämä vaatii vähän vaivannäköä. Helpompaa on Kiinassa ja Myanmarissa. Siellä ei tarvitse äänestää.

Vihreiden ohjelmat:
http://www.vihreat.fi/politiikka/ohjelmat

Näissä kahdessa toteamuksessa käy ilmi toteajan asenne: on vaihtoehto olla tekemättä mitään. Valitettavasti näin ei ole. Me joko investoimme uusiutuvaan energiaan, tai sitten elinolosuhteiden jatkuva huonontuminen painaa maapallon väkiluvun kestävälle tasolle ihmisten hyvinvoinnista välittämättä. Ei ole olemassa vaihtoehtoa, jossa osa suomalaisista asuisi hajallaan pitkin metsiä ja perustaisi liikkumisensa henkilöautoihin. He tulevat muuttamaan sieltä pois, tai sitten he ostavat hevosen.

Ruuhkamaksu on väline tiedottaa autoilun kestämättömyydestä. Jos ei muuten mene jakeluun, pitää lyödä lompakkoon, kun sinne sattuu eniten. Kun lompakkoon sattuu enemmän kuin ongelman ymärtäminen sattuu, alkaa tapahtua.

Koska ei saa syyllistää toisia, syyllistän itseäni. Asun kaupungissa, en omista autoa, käytän harvoin joukkoliikennettä, sillä teen suurimman osan matkoistani pyörällä. Vanhemmillani on sähkötön mökki, minne olemme menneet julkisilla. Nelihenkinen perheemme asuu nykystandardeihin nähden tiiviisti mutta mukavasti kerrostalossa. Työmatkoihini käyttämä energia vuodessa on noin 3% verratuna henkilöautolla tehtyihin. Sähkönkulutus on puristettu 2000kWh/vuosi, seuraavaksi pitäisi tinkiä jostain oikeasti elämää helpottavasta. Edelläkuvatusta jeesustelusta huolimatta arvioin nykyisen kulutukseni kaksinkertaiseksi kestävään tasoon nähden. Suurin yksittäinen energasyöppö on asuntomme lämmittäminen. Kun energian hinta nousee, taloyhtiömme, ja minä sen mukana varmasti ymmärrämme ryhtyä energiatehokkuutta parantaviin investointeihin. Vielä ei ole aika ollut kypsä. Voisin myös muuttaa samankokoiseen nollaenergiataloon, jos joku niitä rakentaisi. Täysin varmaa on, että minun ja perheeni  ei ole mitenkään mahdollista toteuttaa ”suomalaista unelmaa” ja  muuttaa kestävästi metsään kahden, tai edes yhden auton varaan. Toisaalta ainakin vanhempi tyttöni taitaa pitää hevosista.

VM:n sedät ovat oikeassa siinä, että menoja on tarkasteltava kriittisesti. Myös  Hetemäen työryhmän ehdotuksissa on paljon hyvääkin.  Verovähennyksistä löytyy varmasti  tarkasteltavaa, etenkin sellaisia vähennyksiä ja tukia, joka kohdentuvat pääosin keski- ja suurituloisille, esimerkiksi asuntolainojen verovähennysoikeuden poisto. Yhtään turhaa rahareikää ei myöskään saa jättää tukkimatta.

Työllisyyttä pitäisi Hetemäen työryhmän mukaan  elvyttää työn verotusta keventämällä yhtä paljon kuin mitä välilistä verotusta kiristetään. Siihen ei todennäköisesti ole varaa, koska menoja ei kuitenkaan löydy leikattavaksi niin paljoa että esitetyn laajuisiin veronkevennyksiin olisi todellisia mahdollisuuksia.  Jos löytyy, hyvä niin, mutta epäilen.

Ennustan, että Hetemäen keinoista totetutetaan kiristykset. Ehdotetun kaltaisina ne kohdistuvat pääosin välillisiin veroihin, ja siksi kiristysten vaikutukset on kompensoitava pienituloisille. Pienituloisten verotusta on muutenkin kevennettävä työllistymiskynnyksen alentamiseksi. Tämä tarkoittaa tuloverotuksen progression kiristymistä, mitä ei kukaan koskaan halua, koska keski- ja suurituloiset ovat aktiivisia äänestäjiä.

Työn verotuksessa puhuttaessa minua kuitenkin ihmetyttää, miten se, että suurituoisen kuukausipalkan viidennestä tai kahdeksannesta tonnista kerätään vähemmän veroja edistää työllisyyttä? Ei nähdäkseni mitenkään. Sitävastoin kaikkein kovin marginaaliveroprosentti ja ja työllistymisen demotivaattori on  niillä, jotka elävät työttömyysturvan ja toimeentulotukien varassa.

Sen sijaan, että vaahdotaan marginaalisista uudistuksista (kovapalkkaisen) työn verotuksen keventämisessä, meidän on remontoitava koko pienituloisten tukijärjestelmämme. Järjestelmän on oltava sellainen, että tukien varassa elettäessä työn tekeminen kannattaa aina joutilaisuutta paremmin, ja että  kukaan edes osittain työkykyinen ei ole kokonaan työtä vailla. Tämä onnistuuu kanavoimalla enemmän rahaa, nykyiset, tulevat, lainatut ja varastetut, julkisen sektorin työllistämiseen,  etenkin matalatuottoiseen työhön. Jos meillä on rahaa käyttettäväksi työllisyyden tukemiseen, niin se on käytettävä tämän järjettömän tuloloukkuviidakon purkamiseen. Työstä on maksettava käypää palkaa, ja siksi normia matalammat kuukausiansiot voidaan tuottaa työllistetyn työaikaa lyhentämällä.

Kohta pääsemme valitsemaan, mihin suuntaan maata viedään. Ongelma ei ole Perussuomalaisten  mahdollinen voitto. Pienituloisen todellinen ongelma on kovan  talousoikeiston voitto.  Varmaa on vain, että kansa saa mitä tilaa.

Vaikutuksista yhdyskunta- ja palvelurakenteeseen

Joukkoliikenne on aiemmin nähty valtakunnallisena välttämättömänä palveluna, jonka tuli mahdollistaa liikkuminen edullisesti kaikille ja kaikkialle. Maaseudulla asuvasta väestöstä suurin osa osa oli autotonta. Koulukyydit hoidettiin bussilla, ja samaa bussia saattoi käyttää myös kauppa- ja työmatkoihin.

Siirryttäessä pois agraariyhteiskunnasta väki maaseudulla väheni. Samaan aikaan autoistuminen kiihtyi, kouluja lakkautettiin, ja koulukyydit busseilla vaihdettiin koulukyyteihin takseilla. Bussilinjat, jotka aiemmin mahdollistivat kauppareissut, vaihdettiin autottomien vanhusten kaksi kertaa viikossa liikennöiviin tilauspalvelulinjoihin. Tilausliikenne kasvoi, mutta samalla katosi joukkoliikenne kaikilta.

Ihmisten muuttaessa kuntakeskuksiin ja suurempiin kaupunkeihin liikkumisen tarve keskusten ja kaupunkien välillä ei kuitenkaan vähentynyt. Se on päinvastoin lisääntynyt, sillä palvelut ja työpaikat kuihtuvista kylistä ja kuntakeskuksista siirtyvät suurempiin keskuksiin. Keskusten välillä kulkeva joukkoliikenne palvelisi myös reittien varrella asuvia. Tällöin olisi myös taloudellisesti kannattavaa hankkia asunto sellaisen reitin varrelta, jolla bussi/juna kulkee. Jos ei kulje, on aivan sama, minkä metsäautotien päähän talonsa rakentaa.
Nyt tätä vallitsevaa haja-asutusta käytetään perusteena sille, että joukkoliikennettä ei järjestetä, sillä haja-asutusalueelle ei joukkoliikennettä ”kannata” järjestää.

Olen kuullut väitettävän, että tehokas, halpa ja nopea joukkoliikenne ja pidempiä matkoja suosiva lippujen hinnoittelu eli tasatariffi johtavat yhdyskuntarakenteen hajautumiseen. Minusta asia on päinvastoin. Yhdyskuntarakenne tiivistyy, jos on tiivistyäkseen, joukkoliikennereittien varrelle. Jos reittejä ei ole, hajaantuu yhdyskuntarakenne autojen varassa sinne missä maa on halvinta, kauas kaikesta. Rakentaminen haja-asutusalueelle voidaan myös estää jättämällä rakennuslupa myöntämättä. Kyseessä on muna-kana ongelma: onko ongelmallista, että ihmiset muuttavat asumaan kauemmas joukkoliikennereitin varrelle, jos joukkoliikenneväline kulkee kumminkin. Jos ei kulje, käytetään pendelöintiin henkilöautoa, mikä on vielä huonompi vaihtoehto.

Taloudellisista vaikutuksista ja rahoituksesta

Joukkoliikenteen kehittämisestä maassamme on tehty äskettäin useitakin linjauksia,
kuten ”Joukkoliikenteen julkisen rahoitusjärjestelmän uudistaminen” ja
”Arki paremmaksi – joukkoliikenne
toimivaksi”. Niiden tavoitteet ovat kiistatta hyviä. Joukkoliikenteen palvelutason parantaminen ja autoistumisen hidastaminen. Ongelma on rahan puute, eikä rahan laajamittaisesta lisäämisestä ole nähtävissä merkkiäkään.

Julkisen liikenteen suoritetilasto vuodelta 2007 on jo vähän vanha, mutta kertoo meille, että suurissa kaupungeissa, (Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen, Turku, Tampere), joissa asuu noin 1.4 miljoonaa ihmistä, joukkoliikenteen suora tuki oli tuolloin noin 87€/henkilö. Muualla Suomessa, missä asuu noin 3 miljoonaa ihmistä, joukkoliikenteen suora tuki oli noin 43€/henkilö. Lienee selvää, ettei puolikkaalla tuella voi saada toimivaa joukkoliikennettä siellä, missä sen toimintaedellytykset ovat muutenkin huonommat. Jotta joukkoliikenne toimisi, ensimmäinen edellytys on sen olemassaolo, mikä mahdollistuu suuremmalla tuella.

Nyt merkittäviä rahasummia käytetään myös opiskelijoiden ja eläkeläisten lippujen hintojen tukemiseen. Kaunis ajatus, mutta johtaa vain siihen että ko. ryhmät, joiden on pakko käyttää joukkoliikennettä, saavat huonoa halvalla. Hedelmällisempää olisi lisätä subventiolla joukkoliikenteen tarjontaa, jolloin sitä myös käytettäisiin enemmän.

Onnettoman joukkoliikenteen taloudelliset vaikutukset ovat kovimmat pienituloisille kotitalouksille. Vuonna 2008 Suomessa oli 215570 toimeentulotukea saavaa kotitaloutta. Koska auton vuosikustannukset ovat keskimäärin 3000-4000€, aiheuttaa toimimaton joukkoliikenne toimeentulotuen saajille potentiaalisesti 650miljoonan euron ylimääräiset vuosikulut. Toimeentulotukea maksetaan vuosittain suunnilleen 615miljoonaa euroa. Jos oletetaan, että pienituloinenkin perhe tarvitsee useimmiten auton, koska kaikilla muillakin on sellainen, tarkoittaa se, että kaikki maksamamme toimeentulotuki kuluu pienituloisten perheiden autoiluun. Kyseessä ei edes ole tulonsiirto perheille, vaan epäsuora subventio auto- ja öljyteollisuudelle. 650miljoonaa euroa on 2,5 kertaisesti summa joka käytettiin koko Suomen joukkoliikenteen suoraan tukeen vuonna 2007. Jos sama raha siirrettäisiin joukkoliikenteeseen, siitä hyötyisivät kaikki.

Joukkoliikenne on tunnetusti kallista. Se johtuu siitä, että henkilöautoilun kustannuksiksi lasketaan polttoainekulut, ja kiinteitä kuluja ei lasketa, koska ”kumminkin on auto”. Suomessa on ajoneuvorekisterikeskuksen mukaan noin 2,5 miljoonaa henkilöautoa, ja arvioimallani 3000€ vuosikustannuksella henkilöautolla liikkumiseen kuluu suomalaisilta noin 7,5 miljardia euroa vuosittain. Joukkoliikenteen suoraan tukeen kului vuonna 2007 262 miljoonaa euroa.

Puutetta ei ole liikkumiseen käytettävästä rahasta. Kyse on puhtaasti ideologisista valinnoista, joista lasku koituu ympäristön ja köyhimpien maksettavaksi. Yhdyskuntarakenteellista tai taloudellista perustetta joukkoliikenteen rappiolle ei ole.

Yksimielisyys on saavutettu perinteisin keinoin. Toisinajattelijoita vainotaan ja tapetaan. Homot on suljettu keskitysleireille tai eliminoitu. Vain kirkon jakama yhden totuuden oppi on sallittu, poikkeavat mielipiteet on kielletty. Tiedotusvälineet ovat Norsefiren kontrollissa, eikä valtakoneiston kritiikkiä sallita. Kansa pidetään kuuliaisena propagandalla. Erilaisuus esitetään uhkana yhtenäisyydelle, siksi erilaisuuden halveksunta, väheksyntä, ja eliminointi on perusteltua ja esitetään kansalaisille suotuisina piirteinä.

Joka päivä näemme ympärillämmen Mooren esittämän dystopian elementtejä. Yhtenäisyyden symbolit, totuus oikeasta seksuaalisesta suuntautumisesta, suvaitsemattomuus, yhden totuuden talousoppi, koti, uskonto ja sen lainsäädännöllä tuettu pakkosyöttö, isänmaan tapa, korruptio. Kaiken yllä propagandistinen ”hyvinvointivaltio”, jonka raunioilla tanssimme 6. joulukuuta luulotellen sen yhä olevan olemassa. Tällaista itsenäisyyttäkö me todella olemme halunneet? Itsenäisinä voimme koska tahansa haluta myös toisin.

Oi maamme Suomi!
Finland Prevails!

Arvon valtuuskunta.
Haluan nostaa esiin ongelman johon vielä eilen tiesin vastauksen. Oli helppo vaatia ratkaisua, kun tiesi mihin pyrkiä. Enää en tiedä, ja se ahdistaa minua. Ahdistuksen vuoksi pyydän apuanne ongelman ratkaisemisessa.

Olemme laskeneet hyvinvointivaltion rahoituksen sen varaan, että ihmiset tekevät töitä yhteensä enemmän kuin nyt. Kuitenkin niillä jotka ansaitsevat edes kohtuullisesti ja kuluttavat vähän, on mahdollisuus elää säästöillään. Heillä on myös mahdollisuus eläke- ja terveysvakuutusten turvin kustantaa itselleen turvaverkko työttömyyden sairauden ja vanhuuden varalta, sekä varmistaa, että heidän lapsensa saavat kunnon koulutuksen. Hyväosaisten työn määrää on mahdotonta kasvattaa vastoin heidän tahtoaan. Yleistyvänä suuntauksena on kulutuksen vähentäminen ja vapaa-ajan lisääminen. mikä on nähdäkseni välttämätöntä, ja poliittisten tavoitteidemme mukaista, mutta vahvistaa rahoitusongelmaa.

En osaa ratkaista tätä ristiriitaa. Me emme voi estää tai pysäyttää kohtuullistamista. Se on ainoa mekanismi joka johtaa ekologisesti kestävään maailmaan. Miten ihmeessä me varmistamme sen, että työelämän kohtuullistajat osallistuvat huonompiosaisten hyvinvointipalveluiden rahoittamiseen.

Ongelman ydin jota keskustelussa käsitellään, (voi olla muitakin ongelmia, joita keskustelussa ei ole minusta käsitelty) on tämä: Meillä on kaksi työttömyyteen liittyvän perusturvan muotoa, peruspäiväraha ja ansiopäiväraha. Peruspäiväraha maksetaan kaikille niille jotka eivät saa ansiopäivärahaa, ja ansiopäivärahaa maksetaan niille jotka ovat maksaneet työttömyyskassamaksunsa.

Ansiopäivärahan kokonaissummasta valtio maksaa noin puolet, loppu koostuu työntekijöiden kassamaksuista, ja työnantajien maksuista. Valtion osuus ansiopäivärahasta on kuitenkin tasan saman verran kuin mikä olisi ansiopäivärahan piirissä olevien peruspäiväraha.

Demarit ovat käsittääkseni vaatineet, että jos peruspäivärahaa korotetaan, myös ansiopäivärahaa pitää korottaa. Kiistan toinen osapuoli, johon käsittääkseni kuuluu myös monia vihreitä, pitää vaatimusta ansiopäivärahan korottamisesta esteenä peruspäivärahan korottamiselle, koska molempien päivärahojen korottaminen tulisi llian kalliiksi.

Edellä selitetyn järjestelmän kova ydin on tämä: meillä on valtiorahoitteinen järjestelmä joka on jaettu kahteen osaan sen perusteella minkä yhdistyksen jäsenmaksua työtön kansalainen on maksannut. Riippumatta siitä maksaako maksua vai ei, saa valtiolta tililleen vastikkeetta tasan saman summan rahaa. Jos tällaisen järjestelmän nimi on perustulo, Demarit vastustavat sitä, vaikka ainakin omien sanojensa mukaan ajavat samaa rahaa kaikille. Jos taas tällaisen järjestelmän työttömälle tuottamia rahoja nimitetään peruspäivärahaksi/ansiopäivärahaksi monet Vihreät vastustavat näiden samanaikaista korottamista, vaikka lähtökohtaisesti kannattavat kaikille samaa perustuloa ja teknisesti samanaikainen korottaminen vastaa perustulon korottamista.

Hei haloo urpot siellä eduskunnassa! Poistakaa jako! Yhdistäkää peruspäiväraha ja ansiopäivärahan valtionosuus ja antakaa sille yksi nimi. Siitä hetkestä kaikki kansalaiset ovat valtion silmissä automaattisesti samanarvoisia ja saavat valtiolta samat etuudet. Ei tarvitse enää tapella, eikä ole mahdollisuutta vetää kotiinpäin. Jos te tästä saatte riidan aikaiseksi niin muuttakaa Italiaan. Nimittäkää systeemiä vaikka perusturvajärjestelmäksi, jos peruspäiväraha ja perustulo niminä aiheuttavat allergisia reaktiiota.

Vielä jää pohdittavaksi ansiosidonnaisen loppuosan kohtalo. Jostain minulle käsittämättömästä syystä valtio säätelee lailla osasta maksettavia korvauksia, vaikka ei osallistu rahoittamiseen mitenkään. Haisee siltä, että tällä ristiinnaimisella on joko a) valtio halunnut lisätä valtaa ammattiyhdistykseen. b) ammattiyhdistys halunnut tehdä itsestään tärkeän poliittisen osapuolen naittamalla itsensä valtioon.

Miksi antaa valtaa valtiolle, joka ei järjestelmää rahoita? Jos AY haluaa ajaa jäsenistönsä etuja perusturvan päälle, kannattaisi AY:n ajaa itselleen oikeutta sopia tämän osan käytöstä itse työnantajaosapuolen kanssa. Tällöin järjestelmä olisi suoraan rinnaisteinen mihin tahansa vakuutukseen. Vakuutuksissa korvauksen suuruus riippuu ensisijaisesti vakuutusmaksun suuruudesta.

Työttömyysturvan perusosien yhdistäminen ja erottaminen oikeasti ansiosidonnaisista korvauksista olisi helposti toteutettava, kaikkia palveleva, askel kohti Vihreiden vaalimaa perustulojärjestelmää ja takaisi Demareille tärkeän ansioturvan ja peruspäivärahan samanaikaisen korottamisen. Olisi aika lopettakaa riiteleminen, ja aloittaa eteneminen.

Meillä on rahoitusvaje, hyvinvointivaje, eläkepommi ja huoltosuhdeongelma.
Yleinen totuus ongelman ratkaisuksi on pidentää työuria. Viimeisin ehdotus työurien pidentämiseksi tulee EK:n väistyvältä puheenjohtajalta Sakari Tammiselta: lyhennetään lomia.

Työurien pidentämisessä on hyvinvointiyhteiskunnan kannalta ongelma: Minulla ja muilla keskituloisilla, suurituloisista puhumattakaan, menee useimmiten taloudellisesti niiin hyvin, ettemme tarvitse enää yhtään enempää työtä tai rahaa. Jos lomia poistetaan, on useimmilla meistä varaa palkattomaan vapaaseen. Jos eläke-etuuksiamme leikataan, otamme eläkevakuutuksen tai säästämme muilla keinoin. Jos terveydenhuollon tasoa huononnetaan, meillä on varaa terveysvakuutukseen ja pyyhällämme suoraan lääkärin vastaanotolle ohi julkisessa terveydenhuollossa kurjistelevien köyhien.

Julkisten palveluittemme ja eläkejärjestelmiemme rahoitusvaje on todellinen. Se, että keinoksi rahoitusvajeen ratkaisemiseksi on valittu työurien pidentäminen, on arvovalinta. Valinnan seuraus on, että ne, joilla on pienet tulot, tekevät enemmän töitä ja pidempää työuraa. Ne joilla on enemmän rahaa, ottavat vakuutuksia. Koska hyväosaisten työurat eivät pitene vasten heidän tahtoaan, julkinen rahoitus ei kasva, rahoitusongelmat eivät ratkea, ja köyhät kärsivät.

Pakkotyöukaasien asemesta hyvä esimerkki toimivasta rahoitusjärjestelystä on eläkejärjestelmiemme elinaikakerroin. Vaikutus perustuu siihen, että jos et tee pidempään töitä, eläkkeesi jää pieneksi. Valinnanvapaus säilyy kuitenkin edelleen työntekijällä. Jos tyydyt pienempään eläkkeeseen, pääset aiemmin eläkkeelle. Järjestelmä olisi vielä parempi, jos olisi mahdollista maksaa vapaaehtoisesti kovempia eläkemaksuja, joilla voisi kompensoida elinaikakertoimen vaikutusta. Tätä vaihtoehtoa julkiseen järjestelmään ei jostain minulle selviämättömästä syystä ole luotu, ja niinpä monet täydentävätkin eläkettään yksityisellä eläkevakuutuksella.

Joustavaa menettelyä voisi soveltaa myös julkisten palveluiden rahoituksessa. Jos vapaaehtoisesti lyhennät vuosityöaikaasi, vero- ja eläkemaksusi kiristyvät, tai kääntäen, jos maksat vapaaehtoisesti enemmän veroja ja eläkemaksuja, saat lyhentää vuosityöaikaasi. Em. järjestelmän yksityiskohdat voidaan sopia kolmikantaisesti työmarkkinajärjestöjen ja julkisen vallan toimesta, kuten työajan pidentäminenkin. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole.

Edellä esitetyn kaltaisen mukautuvan järjestelmän etu on, että siinä julkinen valta hallitsee edelleen julkisen sektorin rahoitusta, vaikka kaikilla työntekijöillä on vapaus päättää työnsä määrä. Jos työuria pidennetään pakkoehtoja sanelemalla ilman työntekijän valinnanvapautta oman rahan- ja ajankäyttönsä suhteen, työurat pitenevät ja lomat katoavat pienituloisilta. Hyväosaiset kohtuullistavat yksityisten vakuutustensa ja säästöjensä turvin työaikansa, ja samalla itsensä pois rahoittamasta julkista sektoria aidon laissez-faire talouden hengessä. Tähän heillä on toki täysi oikeus, mutta on lyhytnäköistä suunnitella ja ylläpitää julkisen talouden rahoitusjärjestelmää, mikä ei kestä yksilön valinnanvapautta. Kestävä hyvinvointi ei voi perustua pakkoon.